My Story

fi

FullSizeRender (1)

Olen urheilutoimittaja ja 100m aituri. Valmistuin viestinnän kandiksi Clemsonin yliopistosta Etelä-Carolinasta jouluna 2011 arvosanalla summa cum laude (korkein kunnia) ja sain urheilujournalismin maisterin tutkinnon loppuun St Mary’s yliopistossa Lontoossa elokuussa 2013. Olen tehnyt töitä Ylelle, International Centre for Sport Security, African Sports Monthly lehdelle, The Cricket Paper lehdelle, Urheilulehdelle, Ilta-Sanomille, Iltalehdelle ja athleticos.org nettisivulle muun muassa.

Tässä tarinani (2017 ensin, koko tarina vuosi vuodelta sen jälkeen):

Kausi 2017: Paras aikani tänä kesänä oli 13.25, joka olisi sama aika kuin EM-raja ensi kesänä, mutta tuulimittarin epäkunnosta johtuen tulos merkattiin tuulitulokseksi. Jos tulos olisi virallinen, olisi se ollut paras aika Espanjassa ja jaettu paras aika Suomessa. Juoksin ajan yli 40 asteen keuhkokuumeessa, joten jos kauteni ei olisi päättynyt muutaman päivän päästä, luulen että olisin voinut juosta vieläkin paremmin. Nollatuulessa juoksin 13.48 ja 13.49 (parhaat ajat Kataloniassa), ja paras tulos oli nopein aika Katalonian mestaruuskisoissa. Kaikki heinäkuun juoksuni parhaassa kunnossa ollessani juoksin lähes yksin. Paras reaktioaika tänä kesänä oli 0.18 ja useimmiten 0.22+, joten tässäkin on ensi kaudeksi parannettavaa. Lopetin kauden keuhkokuumeen jälkeen, Kalevan Kisat ja Espanjan mestaruuskisat olisivat muutenkin jääneet väliin siskoni häiden ollessa samana päivänä. Maaliskuun alussa en ajatellut koskaan edes kisaavani enää, joten 13.25 on parempi aika kuin olisin voinut edes uneksia :) Nyt kovemmilla tavoitteilla ensi vuoteen!

Kesäkuu 2017: Viimeisestä päivityksestä on jo pari vuotta aikaa, niin ajattelin että kun vielä muutaman päivän olen Suomen tilastoykkösenä niin päivittäisin miten tähän on päädytty :D Eli tervehdyin vihdoin kokonaan viime vuoden aikana, ainoastaan pahimpien allergioiden siedätyshoito jatkuu vielä pari vuotta, ja muutin Barcelonaan joulukuun lopussa. En ole treenannut ollenkaan kolmeen vuoteen, mutta olen käynyt salilla 2-3 kertaa viikossa ja välillä juossut rannalla. Edellisestä juoksuaskeleesta ennen helmikuun loppua oli kuitenkin yli puoli vuotta.

Helmikuun 26. päivä tuttu kymmenottelija oli treenaamassa Barcelonassa ja menin kentälle huvikseni juoksemaan muutaman aidan. Ekat juoksuaskeleet oli jotain aivan järkyttävää, arvelen että olisin juossut 100m reilusti yli 15 sekuntia. En päässyt edes ensimmäiselle aidalle joten siirsin sen yli puoli metriä lähemmäksi ja aidat oli noin metrin lyhyillä väleillä. Aitominen oli kuitenkin hauskaa joten päätin tulla seuraavana viikonloppuna uudelleen. Maaliskuun 5. päivä juoksin taas yksin aitoja ja ajattelin, että voisi treenata kaksi kertaa viikossa ja juosta vain rajan Kavelan Kisoihin ja ehkä sitten paremmin seuraavana kesänä. Maaliskuun 9. päivä tulin kentälle ja urheilija mun treeniryhmästä tuli kysymään ”Ootko sä Suomesta? Mulla oli ennen suomalainen manageri. Treenaatko sä yksin? Tuu meiän kanssa treenaamaan.” Hän sitten meni esittelemään mut ryhmälle ja valmentajalle ja 10. maaliskuuta oli mun ensimmäiset harjoitukset ryhmässä. Koska lähes kaikki on 400 metrin aitajuoksijoita niin juoksin 400 metrin aitoja ensimmäisissä treeneissä.

Aluksi harjoittelin vain neljä kertaa viikossa koska käyn kuitenkin kokopäiväisesti töissä 40 tuntia viikossa, mutta saamme itse päättää työajat joten siirsin työaikaa 9.30:stä 8.00:aan ilman lounastuntia (Espanjassa tunnin palkaton lounas on yleensä pakollinen, joten työpäivät ovat 9 tuntia), nin pystyin menemään treeneihin 17.30 joka päivä. Ensimmäisten viikkojen kehitys oli ihan uskomatonta vaikka tulinkin treeneihin joka päivä väsyneenä pyöräiltyäni lähes 10km päivän aikana ja pikkuhiljaa tavoitteet rupesivat nousemaan siitä Kalevan Kisojen rajasta. Parin viikon harjoittelun jälkeen reväytin takareiden, ja ödeemaa ja tulehdusta oli kaikkialla lonkan ympärillä. Onneksi FC Barcelonan urheilijana saamme käyttää heidän harjoituskeskus Ciutat Esportiva Joan Gamperin tiloja ja lääkärille ja magneettikuviin pääsin todella nopeasti. Aitoja en pahemmin pystynyt juoksemaan, mutta 100% juoksua lukuunottamatta pystyin tekemään suurimman osan treeneistä.

Ensimmäinen kisani oli 7. toukokuuta Katalonian seurojen mestaruuskisoissa. En olisi halunnut kisata vielä alle kahden kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta halusin edustaa uutta seuraani, joten vaikka 28. huhtikuuta FC Barcelonan lääkäri sanoi etten saisi juosta kahteen viikkoon ollenkaan, päätin juosta kisoissa. En pystynyt harjoittelemaan pahemmin kahtena edellisenä viikkona, mutta ajattelin, että jos juoksen alle 14 sekuntia, voin olla todella tyytyväinen. Ennen kisaa söin särkylääkkeitä ja laitoin takareiteen ibuprofeiini voidetta ja mitä vain mikä voisi auttaa sen kipuun. Ensimmäinen starttini viiteen vuodeen jännitti niin paljon, että reaktioaikani oli aivan järkyttävä ja aidat meni huomattavasti korkeammalta kuin oli tarkoitus. Aika oli silti 13.80 ja sillä sain maksimipisteet FC Barcelonalle, joten vaikka reppuni ja koko omaisuuteni lähtikin omille teilleen kisojen aikana, sain siitä huomattavasti uskoa, että pystyn juoksemaan paljon kovempaa tänä kesänä.

Seuraavaan kahteen viikkoon en juossut aitoja ollenkaan takareiden takia, mutta muuten treenit sujuivat. Tein enkkoja puntilla ja treenaaminen oli hauskaa. Siitä seuraavat kaksi viikkoa kisoihin asti minulla oli nielutulehdus ja olin sairaslomalla monta päivää. En palautunut treeneistä ja muutama päivä ennen kisoja mietin voinko juosta ollenkaan. Seuraava kisa olikin 3.6 Salamancassa, johon matkustimme 12.5 tuntia edellisenä päivänä. Treenien perusteella odotin pystyväni juoksemaan jopa noin 13.2-13.3, koska en ollut koskaan juossut treeneissä yhtä kovia aikoja aidoilla, mutta noin pitkän matkustamisen jälkeen odotukset olivat vähän matalammat. Alkuerissä oli aivan vetelä olo ja se näkyi juoksussakin, mutta silti aika oli 13.50. Finaali oli 45 minuutin päästä ja sen ensimmäiset seitsemän aitaa olivat huomattavasti nopeammat. En kuitenkaan ihan hallinnut tätä vauhtia ja löin polven aitaan niin kovaa että jouduin loikkimaan seuraavalle aidalle. Seuraavat kaksi väliä meni loikkien ja vielä viimeinen aitakin tuli pahasti kolahtaneen polven mukaan, enkä ymmärrä miten selviydyin maaliin. Ajattelin ajan olevan lähemmäs 14 sekuntia, enkä voinut uskoa ajan olevan 13.56 vaikka katsojien mukaan lähes pysähdyin seitsemännelle aidalle. Hetken ajattelin olleeni toinen ja juosseeni 14 sekuntia.

Aika on tällä hetkellä Suomen paras, tosin varmasti vain siihen asti että Nooralotta Neziri juoksee kisan maaliin :) Ajat 13.80, 13.50 ja 13.56 ovat parhaat kauden avaukseni ikinä. En vieläkään oikein käsitä kuinka voin juosta näin hyvin alle kolmen kuukauden harjoittelulla. Ennen opiskelin (joka on helpoin vaihe urheilijan elämässä) tai vain harjoittelin, enkä ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa. Nyt olen töissä 40 tuntia viikossa ja pyöräilen yli 10km joka päivä töihin ja treeneihin, joka ei varmasti auta pikajuoksijaa kun jo verkan aikana on väsynyt. Lisäksi takareiteni on vaivannut melkein koko ajan. Ainoat erot aiempaan on, että olen täysin terve ja treenit ovat erilaisia. Ennen kropassani oli tulehdustila päällä koko ajan sairauksieni takia, mutta nyt tuntuu että jokainen päivä kehittyy.

Seuraava kisani on Paavo Nurmi Games Turussa ja sen jälkeen Kuortaneen Eliittikisat. Paavo Nurmi Games on World Challenge tänä vuonna, ja olen vain innoissani päästessäni juoksemaan World Challengeen, mitään odotuksia kovista ajoista Suomen kylmässä kelissä ei ole. Sen jälkeen ohjelmassa on Katalonian mestaruuskilpailun ja muita kisoja täällä Espanjassa.

Treeniryhmäni ja valmentajani ovat aivan mahtavia, ilman heitä en olisi varmaan koskaan kisannut enää. Ryhmässäni on loistavia urheilijoita, jotka ovat hyviä harjoituskavereita. Valmentajani on kannustava ja hänen harjoituksensa ovat erilaisia mitä olen koskaan tehnyt, mutta pidän niistä todella paljon ja uskon niiden sopivan itselleni loistavasti. FC Barcelonan edustaminen ja usko minuun tietenkin antaa lisäksi motivaatiota jatkoon ja olen päättänyt harjoitella tosissani ensi vuotta varten. Päätin Suomessa pysytellä pääkaupunkiseudulla ja edustaa HIFKiä tästä lähtien! Tänä vuonna olen vain onnellinen päästessäni juoksemaan terveenä, ensi vuodelle sitten kovemmat tavoitteet.

Kiitos kaikille kannustaneille ja onnittelijoille, jokainen viesti antaa vain lisää motivaatiota :)

———-

2002: Kaikki alkoi kun 14-vuotiaana hallissa juoksin 14-vuotiaiden Suomen ennätyksen 60 metrin aidoissa (se rikottiin tosin seuraavana vuonna). Pari viikkoa tämän jälkeen vasen nivustaive rupesi sattumaan enkä voinut nostaa vasenta jalkaa. Lääkäri määräsi kahden kuukauden täyden levon joka 14-vuotiaalle tuntui ikuisuudelta. Kahden kuukauden jälkeen pystyin juoksemaan, mutta selkäni rupesi sattumaan. Pystyin kuitenkin jotenkuten juoksemaan 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi.

2005: 17-vuotiaana voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni ja edustin Suomea nuorten MM-kisoissa Marrakeshissa Marokossa selviten välieriin. Tämän jälkeen selkäni tuli jälleen todella kipeäksi, siihen asti se oli ollut siedettävää kipu, tosin istuminen ja seisominen sattuivat aina.

2006: Seuraava vuosi oli todella vaikea ja treenaaminen oli joskus mahdotonta selkäkivun takia. 18-vuotiaana 19-vuotiaiden MM-kisoissa Pekingissä en pystynyt edes verryttelemään kunnolla, koska selkään sattui niin paljon, ja treenaamaan pystyin harvoin, mutta silti selvisin välieriin (joissa kaaduin).

2007: Kausi oli vaikea, mutta parempi. 19-vuotiaana olin voittanut jo 4 nuorten Suomen mestaruutta. Harjoitusvuosi meni tosi hyvin, mutta juuri ennen ensimmäisiä kisoja reväytin reiteni. Juoksin kuitenkin 3 viikkoa revenneellä reidellä hyviä aikoja ennen kuin vihdoin reidessä todettiin 4 senttiä pitkä ja 2 senttiä leveä repeämä. Samaan aikaan satutin ranteeni, joka vasta kesän lopussa todettiin täysin hajonneeksi ja leikattiin. Junioreiden EM-kisoissa juoksin kyettyäni taas treenaamaan 3 viikkoa, mutta ranne puudutettuna ja teipattuna. Selviydyin finaaliin jossa otin varaslähdön, koska ranteeni oli tunnoton enkä pystynyt pysymään telineissä tarpeeksi pitkään yhdellä kädellä. Pari viikkoa myöhemmin sain pronssia Kalevan kisoissa ajalla, jolla olisi seuraavana vuonna saanut hopeaa ja sen jälkeen voittanut joka vuosi. Nämä olivatkin viimeiset Kalevan kisat joihin olen pystynyt osallistumaan. Voitin myös Pohjoismaiden mestaruuden.

2008: Vuonna 2008 en pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. En pystynyt edes kävelemään portaita, koska en voinut nostaa vasenta jalkaani ollenkaan selkäkivun takia. En myöskään pystynyt seisomaan tai istumaan enempää kuin 5 minuuttia ilman järkyttävää kipua. Tämä oli jatkunut jo 14-vuotiaasta. Syksyyn 2008 mennessä olin käynyt jokaisella mahdollisella lääkärillä ja kukaan ei osannut sanoa, miten selkäni voisi korjata. “Maailman paras urheilukirurgi” Sakari Orava sanoi, että minun kannattaisi harkita siirtymistä pingiksen peluuseen, koska en enää koskaan voisi juosta. En kuitenkaan tätä uskonut ja jatkoin jonkunlaista harjoittelua koko ajan. Aitajuoksumaajoukkueen lajivalmentaja totesi: “Hyvä että sinä uskot itseesi”, vaikka kukaan muu ei uskonut, että voisin juosta. Joka päivä tulin “treeneistä” (joissa en paljoa mitään voinut tehdä) kotiin ja rupesin itkemään.

Joulukuu 2008: Joulukuussa 2008 suomalainen lääkäri meni kansainväliseen selkärankakonferenssiin johonkin päin Eurooppaa ja oli siellä konsultoinut ruotsalaista entistä alppimaajoukkueen lääkäriä (jonka nimeä en muista, haluaisin tosin selvittää ja kiittää), joka oli sanonut, että hän voisi kokeilla jotain selälleni. Illalla sain puhelun ja rupesin saman tien varaamaan lentoja Tukholmaan seuraavaksi päiväksi, vaikka ei ollut minkäänlaista varmuutta, auttaisiko operaatio ja vakuutus ei sitä korvaisi. Hän otti minut vastaan ylimääräisenä klo 20 ja ensiksi kokeili vain puuduttaa hermot fasettinivelen ympäriltä (jossa oli todettu pientä kulumaa, mitään muuta ei koskaan magneettikuvissa todetta). Saman tien pystyin liikuttamaan taas vasenta jalkaani, en tosin paljoa koska jalassa ei ollut enää minkäänlaisia lihaksia. Tämän jälkeen hän poltti hermot kolmen fasettinivelen molemmin puolin ja sanoi, että ne voivat kasvaa takaisin parin vuoden kuluttua tai ei koskaan. Hän sanoi myös, että hän ei haluisi että joutuisin maksamaan, koska kukaan muu lääkäri ei ollut osannut auttaa, mutta pakko tehdä bisnestä, joten lasku tulee perässä. Laskua ei koskaan tullut.

2009: Parin viikon päästä pystyin jo juoksemaan vaikkakin jalan nosto oli vielä vaikeaa kun kaikki lihakset olivat kadonneet. Kolmen kuukauden kuluttua juoksin jo lähelle ennätystä, vaikka en pystynyt yli 1,5 vuoteen treenaamaan. Kesällä edustin Suomea alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa. Kaaduin treeneissä juuri ennen niitä ja polvi tuli niin kipeäksi, etten jatkanut kilpailemista sen jälkeen.

2010: Treenivuosi meni hyvin selän kanssa, vain pieniä ongelmia ja kipuja oli. Syksyllä reväytin reiden ja maaliskuussa sain rasitusmurtuman jalkapöytään ja siinä oli se kilpailuvuosi. Syksyllä pystyin harjoittelemaan hetken hyvin kunnes penikat tulivat kipeäksi. Treenasin pari viikkoa ja jouduin ottamaan viikon lepoa. Joulukuussa ensimmäisessä kisassa juoksin ennätykseni 60 metrin aidoissa vasta kahden viikon aitatreenien jälkeen.

2011: Hallikausi alkoi todella hyvin huolimatta penikoitten takia vaikeasta treenikaudesta. Juoksin reilun ennätykseni ensimmäisessä kisassa, joka oli kotimainen kärkitulos siinä vaiheessa. Tämä aika jäi koko hallikauden Suomen tilaston 2. ajaksi. Ensimmäisen kisan jälkeen, johon olimme valmistautuneet juoksemalla 20x200m eli ei herkistelty yhtään, penikat tulivat taas todella kipeiksi. Pystyin harjoittelemaan ehkä kerran viikossa ja juoksin kohtuu hyviä aikoja silti. Neljännen kisan jälkeen en pystynyt kivulta enää kävelemään ja hallikausi loppui siihen. 3 kuukautta jouduin lepäämään, koska penikat eivät vain parantuneet. 3 kuukauden täyslevon jälkeen kesäkuun alussa päätin, että en voi kisata koko kesänä, jos en nyt rupea harjoittelemaan vaikka sattuisi. En voinut tietää parantuisivatko penikat levolla. 3 viikon treenaamisen jälkeen aitakarnevaaleilla sivusin ennätystäni, vaikka kompuroin viimeiset 3 aitaa. Voimat eivät riittäneet juoksemaan loppuun. Tai vastatuuleen. Kaikissa muissa kisoissa juoksin vastatuuleen. Penikat olivat vielä kipeät ja jos haluaisin, että ne leikataan, pitäisi jättää Kalevan kisat väliin, jotta voisin lentää ajoissa kouluun. Molemmat penikat leikattiin ja takareisi samalla (joka oli häirinnyt 2 vuotta enkä voinut tehdä täysillä pikatreeniä, mutta tämähän oli kaiken muun seassa pikku juttu). 6 viikkoa leikkauksesta ja juoksin ilman kipua ehkä ensimmäistä kertaa ikinä! :)

2012: Hallikaudella ensin sairastuin mykoplasmaan ja heti suomeen saavuttuani myös myyräkuumeeseen. En voinut harjoitella ollenkaan, mutta menin silti juoksemaan SM-hallit joissa olin 4. samalla ajalla pronssimitalistin kanssa, monen kuukauden sairastelun jälkeen. Kesän alussa juoksin EM-kisojen B-rajan 13.46 ja reväytin jalkapohjasta lihaksen joka lopetti kauden. Tulin samaan aikaan uudelleen kipeäksi, olin kipeänä lähes 5 kuukautta ja vieläkin on selvittämättä mikä oli vikana.

Tiivistys: En tiedä, mikä vielä voisi hajota, joten toivotaan, että tämä vuosi sujuisi uuden valmentajan kanssa hyvin. Kaikki pikku vammat jätin tarinasta pois, niistä saisi monta sivua tekstiä. Kuuden vuoden niin pahan selkäkivun jälkeen, kun en pystynyt istumaan tai seisomaan kivutta ja kahden vuoden epävarmuuden jälkeen, kun en tiennyt, pystynkö enää koskaan juoksemaan, olen vain iloinen, koska pystyn juoksemaan. :)

2013: Ajattelin jatkaa kirjottelua nyt (elokuu 2013). Näköjään on paljon asioita jotka voivat vielä hajota. Reväytin etureiden kaksi kertaa viime syksynä, mutta treenaaminen meni silti hyvin. Olin paljon kipeänä niinkuin olen ollut koko ajan myyräkuumeen ja mykoplasman jälkeen, mutta pystyin harjoittelemaan. Maaliskuussa tuntui treeneissä todella hyvältä, mutta kaaduin ja satutin polveni niin pahasti, että siinä meni pari kuukautta saada se kuntoon. Samaan aikaan rintalastani joka on ollu kipeä helmikuusta 2012 asti rupesi sattumaan enemmän enkä voinut tehdä yhtään yläkropan punttia (en ollut voinut tehdä rinnallevetoa tai muuta painavaa liikettä jossa tarvitsee käsiä toukokuusta 2012). Ajattelin ettei se haittaa mitään. Etelänleirillä Espanjassa pystyin vihdoin juoksemaan aitoja kipeän polven kanssa. Viimeisessä treenissä nyrjäytin nilkkani kävellessäni pois kentältä. Sekin oli kunnossa parissa viikossa, mutta tässä vaiheessa rintalasta oli jo niin kipeä että hengittäminen sattui. Magneettikuva pari kuukautta aikaisemmin näytti vain luu turvotusta. Toukokuussa magneetti sanoi, että rintalastan luiden väli on laajentunut, luiden reunat ovat epämääräiset ja laajalla alueella rintalastaa ja kylkiluita on turvotusta. Sitten katsottiin tietokonetomografia joka sanoi niinkuin magneetti, että luiden väli on leventynyt, nivelpinnat ovat röpelöiset, rosoreunaiset ja skleroottiset. Luut olivat myös skleroottiset. Sitten otettiin koepala, jotta nähtiin ettei siellä ole mitään pahoja soluja. Ei näkynyt kuin krooninen tulehdus. Diagnoosi oli, että minulla on ollut krooninen reaktiivinen niveltulehdus mykoplasmasta ja myyräkuumeesta alkaen yli 1.5 vuotta joka nyt syövyttää niveliä ja luita. Kuulemma ei ole ennen saatu sitä niistä, mutta siitä johtuu ja on harvinaista saada niveltulehdus kyseiseen niveleenkin. Koska mulla ei olisi ollut jotain harvinaista. Luut ovat jo niin epämuodostuneet etteivät ne todennäkoisesti enää ennalleen palaa, mutta tulehduksen leviäminen lopetetaan kortisoni pistoksilla ja kemoterapialla (normaali reuman hoito). Ei juoksemista vähään aikaan, mutta ainakin pääsen kivusta eroon :)

PS. Hyvä asia niin paljon kipeenä olemisesta oli että valmistun urheilujournalismin maisteriksi erittäin hyvillä arvosanoilla. Kaikesta pitää löytää positiivista :)

Marraskuu 2013: Lääkärit on perunut diagnoosejaan ja keksinyt uusia ja perunut uudestaan joten oon vaan käynyt tutkimuksissa (ja viettänyt muutamia vuorokausia sairaalassa) ja treenaillut. Valmentaja ajatteli että mitähän tästä tulee kun lähdettiin alle nollasta liikkeelle, mutta jotenkin kummasti, vaikka en edes voi tehdä mitään hengästyttävää tai nostella käsillä mitään, niin olen mennyt eteenpäin todella paljon koko ajan, ja olen juossut nopeampaa lenkkareilla kuin ikinä piikkareilla. Oli ajatuksena, että hyvä jos kesällä voisi kisata, mutta saattaa olla, että jo hallissa juostaan. Kortisonipistokset rintalastaan ovat auttaneet todella paljon, pystyn jo hengittämään normaalisti, mutta silti pitää olla varovainen treenien kanssa, varsinkin kun verikokeiden mukaan immuunijärjestelmäni ei ole aivan kunnossa ja luut ovat niin heikkoja. Mut on siirretty jo moneen eri sairaalaan, seuraavaksi vaikeiden infektiotautien klinikka rupeaa selvittämään mikä on vialla kun muut poliklinikat ja ylilääkäreiden ongelmameetingit ovat todenneet että eivät tiedä. Selvisi röntgenistä randomisti, että olen reväyttänyt olkapään vuosi sitten pois paikoiltaan..kuvittelin, että oli vain vähän kipeä lihas..ehkä kipukynnys kasvanut vähän liian isoksi. No sillä aikaa kun odotellaan lääkärien päätöksiä, tuntuu uskomattoman mukavalta juosta kun pystyy ilman kipua ja rikkinäisiä jalkoja juoksemaan, joka mulle on niin harvinaista, ja kehittyä niin paljon koko ajan. Ehkä hallissa nähdään mitä tästä vielä tulee.

Tammikuu 2014: Tutkimukset jatkuivat eri sairaaloissa tammikuussa. Rintalastasta testattiin voisiko siinä olla esimerkiksi virus jota on löydetty ainoastaan delfiineiltä. Mitään ei selvinnyt. Joulukuussa kipeytynyt takareisi esti harjoittelua ja magneettikuvissa löydettiin reisiluun yläosasta nestettä, joten päätettiin pitää kuuden viikon tauko harjoittelussa. Joulukuussa jo neljä vuotta jatkuneet nielemisongelmani pahenivat ja jouduin tähystykseen, kun ruokaa jäi kiinni ruokatorveeni. Tästä lisää myöhemmin.

Kevät 2014: Harjoittelu sujui todella hyvin. Malagassa etelänleirillä juoksin aitoja paremmin kuin koskaan, jokin vain klikkasi telinelähdöissä ja se huonoinkin osa juoksustani sujui loistavasti. Tietenkin minun tuurillani leirin viimeisessä harjoituksessa reväytin takareiteni. Reisi oli sen verran kipeä, että menimme vielä lääkärille samana iltana, joka jo takareidessä näkyvää kuoppaa katsomalla totesi, että nyt on revennyt reisi kunnolla. Ultraääni kuvauksessa näkyi neljän sentin repeämä. Seuraavana päivänä lähdinkin Malagasta Suomeen lentokentän läpi pyörätuolilla jälleen kerran.

Rintalastan diagnoosi: Rintalasta kipeytyi taas enemmän keväällä. Kortisonipistokset auttoivat aina vähäksi aikaa, mutta jopa hengittäminen teki kipeää. Lääkärit pohtivat pitkän ajan hoitovaihtoehtoja, joita oli koko rintalastan poisto ja todella vahvojen kipulääkkeiden syöminen, mutta koko ajan lääketokkurassa oleminen ei olisi hyvä vaihtoehto sekään. Olin käynyt jo monessa eri sairaalassa, eikä niidenkään ylilääkärit keksineet diagnoosia. Kesäkuussa tuttu lääkärini sanoi, että sehän on selvä Tietzen oireyhtymä. Kukaan aiemmista lääkäreistä, jotka olivat rintalastaa yli kolme vuotta tutkineet, eivät olleet edes miettineet tätä vaihtoehtoa. Tietzen oireyhtymä on hyvänlaatuinen tulehdus kylkirustoissa, joka aiheuttaa sydänkohtauksen kanssa identtistä kipua ja usein aluksi diagnosoidaan väärin sydänkohtaukseksi. “Kipu pahenee hengittäessä. Syndrooma on todella kivulias, jopa täysin lamauttava. Se on hyvänlaatuinen ja normaalisti paranee 12 viikossa, tosin se voi olla krooninen. Kipu on identtistä sydänkohtauksen kanssa ja voi aiheuttaa hyperventilaatiota, ahdistuskohtauksia, pyörtymistä, paniikkikohtauksia ja väliaikaista halvaantumista.” Magneettikuvat ja kaikki oireet täsmäsivät täysin. Tosin minulla tulehdus oli jatkunut yli kolme vuotta. Kipu paheni koko ajan, kunnes heinäkuussa kuudennen kortisonipistoksen jälkeen kipu loppui lähes täysin.

Heinäkuu 2014: Toukokuussa revennyt takareisi parani hyvin ja olin päässyt harjoittelemaan. Olin aloittamassa kisaamaan pian, kun tein viimeisen aitatreenin Pariisissa Pascal Martinot-Lagarden kanssa. Hän käski minua tekemään harjoituksen, jota tiesin etten välttämättä pystyisi tekemään, mutta täytyyhän sitä maailman parasta aitajuoksijaa uskoa. Ensimmäinen juoksu menikin yllättävän hyvin ja sanoin, että olen niin väsynyt, etten usko pääseväni aitojen yli seuraavalla. Pascal laittoi kuitenkin juoksemaan ja enhän sitten päässytkään aitojen yli ja kaaduin niin pahasti, että en kävellyt muutamaan päivään turvonneen polven kanssa. Magneettikuvissa ei näkynyt kuin mustelmaa lihaksissa ja reisiluussa, joten ajattelin, että eiköhän tämä tästä vielä parane loppukesään mennessä. Polvi kuitenkin jatkoi turpoamista ja kahden kuukauden päästä siitä jouduttiin poistamaan reilusti nestettä. Kesä oli tietenkin jo ohi tässä vaiheessa.

Syyskuu 2014-Helmikuu 2015: Olin ollut koko kesän töissä Timanttiliigoissa ja EM-kisoissa ja tehnyt usein yli 20 tunnin työpäiviä. Tulin kipeäksi, mutta luulin sen vain johtuvan liiasta työmäärästä. Kuume ei kuitenkaan laskenut puoleen vuoteen ollenkaan ja kurkkukipu jatkui saman ajan. Nenäni on ollut vuosia tukossa ja nenästäni poistettiin luuta, jotta voisin hengittää paremmin. Se auttoi oloa, mutta laaja neljän tunnin leikkaus paikallispuudutuksessa ja siitä toipuminen oli rankkaa. Leikkaus auttoi toistuviin poskiontelontulehduksiin, mutta kuume ja kurkkukipu jatkuivat. Joka kerta kun nousin sängystä kuume rupesi nousemaan ja nielemisongelmani ja vatsakipuni alkoivat pahenemaan. Vatsakipuni ovat jatkuneet viisi vuotta ja kipu niissä on pahempi, kuin mikään koskaan kokemani kipu. Luun katkaiseminen on pientä särkyä tähän verrattuna. Haluan vain maata lattialla ja itkeä. Nieleminen kävi vaikeammaksi koko ajan ja taas jouduin sairaalaan tähystykseen. Tähystyksessä näkyi vain krooninen tulehdus ruokatorvessa, niin kuin jo muutaman vuoden ajan. Vietin yli puoli vuotta suurimmaksi osaksi sairaalassa käynteihin. Kaikki mahdolliset sairaudet testattiin verikokeilla, mutta mitään selitystä ei löytynyt. Kolmeen kuukauteen en pystynyt syömään kuin muusia tai nestemäisiä ruokia. Jopa veden nieleminen oli kivuliasta ja vaikeaa. Olen meinannut tukehtua niin useita kertoja, että se tuntuu jo lähes normaalilta, mutta marraskuussa ensimmäisen kerran luulin oikeasti kuolevani tällä kertaa. Palomiehet ennättivät kuitenkin paikalle nopeasti ja ambulanssin tehtäväksi jäi vain tarkkailla hetken korkeaksi nousseita verenpaineitani. Samaan aikaan ruoka-aine allergiani pahenivat. Yleensä olen tiennyt mille olen allerginen, koska suuni rupeaa kirvelemään ja huuleni turpoamaan melkein kaikista vihanneksista ja hedelmistä, tämä johtuu angioedemasta. Kaikki allergiat eivät kuitenkaan ole näin helposti todettavissa. Marras- ja joulukuussa olin niin sairas, että jääkaapille käveleminen tuntui mahdottomalta. En jaksanut olla hereillä kuin pari tuntia päivässä ja parinkin askeleen käveleminen rupesi huimaamaan. Kaikki ruoat aiheuttivat allergiaoireita, kuten suun kirvelemistä, huulien turpoamista, ihottumaa käsissä ja pahaa mahakipua.

Ruokatorven ja kuumeen diagnoosi: Joulukuussa vihdoin sain diagnoosiksi nielemisongelmiin eosinofiilisen ruokatorven tulehduksen. Se on harvinainen parantumaton krooninen immuunisysteemin sairaus, joka johtuu allergioista. Eosinofiilinen esofagiitti aiheuttaa nielemisongelmia, ruoan juuttumista ruokatorveen ja närästystä. Ainoa toimiva hoito on ruoka-aineiden välttäminen, joille on allerginen. Sen lisäksi testattiin lääkehoitoa kolmen kuukauden ajan. Verikokeissa minulla on näkynyt vain heikentynyt immuunijärjestelmä ja korkeat allergia vasta-aineet. Diagnoosin jälkeen ruoka-aine allergiani testattiin ja selvisi, että olen allerginen lähes kaikelle. Kaikelle paitsi lihalle, riisille ja maissille. En voi syödä viljoja, suurinta osaa hedelmistä ja vihanneksista, pähkinöitä, maitoa tai kananmunia. Ruoka-aineiden lisäksi kaikelle ulkona kasvavalle, eläimille ja todella allerginen pölypunkeille. Lopetin saman tien kaikkien viljojen syömisen (joille olin kaikille allerginen) ja muiden allergisoivien ruoka-aineiden syömisen ja oloni rupesi paranemaan. Yli puoli vuotta kestänyt kuume loppui. Pystyin syömään taas kiinteää ruokaa. Viljat näyttivät aiheuttaneen koko kehooni tulehduksen.

Huhtikuu 2015: Sanomatta on selvää, että olen viimeiset yhdeksän kuukautta ollut liian sairas harjoittelemaan. Minulta kysytään koko ajan, koska aion taas kilpailla. Juuri nyt olen vain iloinen, että olen niin terve kuin minun tapauksessani voi olla. Jaksan liikkua ulos talosta, minulla ei ole ensimmäisen kerran vuosiin mitään kipuja, pystyn hengittämään ilman kovaa kipua ja pystyn myös ensimmäisen kerran vuosiin nielemään ruokaa ilman, että joudun miettimään tukehdunko siihen. Käyn treenailemassa milloin huvittaa ja mitä huvittaa.

en

FullSizeRender (1)I am a sports journalist and a 100m hurdler. I graduated from Clemson University in 2011: Bachelor of Arts in Communication with summa cum laude (with highest honour). I finished my Master of Arts in Sports Journalism degree in St Mary’s University College in August 2013. I have done work for YLE -Finnish Broadcasting Company, International Centre for Sport Security, African Sports Monthly magazine, The Cricket Paper, Urheilulehti, Ilta-Sanomat, Iltalehti and athleticos.org for example.

Here is my story (2017 in the beginning and after that year to year):

Season 2017: My best 100m hurdles time this summer was 13.25, which would be the qualifying standard to European Championships next summer, but because of a malfunctioning wind meter, it was marked as windy. If the result was legal, it would’ve been the best time in Spain and equal best time in Finland. I ran the time in over 40 degrees pneumonia, so if my season had not ended in a few days, I think I could’ve ran even better. In zero winds I ran 13.48 and 13.49 (fastest times in Catalonia), and the best result was probably running the fastest time in Catalan championships. All my in-shape races in July I ran basically alone. My best reaction time this summer was 0.18 and mostly 0.22+, so there is a lot to improve for next season. I ended my season after the pneumonia, but I would’ve missed Finnish and Spanish national championships anyways as my sister got married the same day. In beginning of March I didn’t think I would ever compete again, so 13.25 is better than I could’ve even dreamed to run :) Now with bigger goals to the next season!

June 2017: It’s been couple years since my last update, but I thought as I now have the #1 time in Finland, I would update how did we get here :D Last year I finally became healthy after being very sick for years. I only have to get immunotherapy treatment for couple more years for my worst allergies anymore. I moved to Barcelona at the end of December and I haven’t been training at all for three years. I have only gone to the gym two or three times a week and ran at a beach occasionally. Before February, I took my last running step maybe in August or September.

On February 26 a decathlete I know was training in Barcelona and I came with him to run some hurdles for fun. My first steps were absolutely terrible, I think I would’ve ran way over 15 seconds for a 100m. I couldn’t even get to the first hurdle so I moved it a lot closer and put the hurdles one meter closer than normal. Hurdling was fun, so I decided to come again the next weekend. On March 5 I ran hurdles alone again and thought maybe I could train couple times a week and run the standard to Finnish nationals and maybe a lot better next summer. On March 9 I came to the track and an athlete from my group came to ask “Are you from Finland? I had a Finnish manager. Are you training alone? You should come train with us.” He then introduced me to the group and the coach and March 10 was my first proper practice with the group. Because almost everyone runs 400m hurdles, I ran them also in my first practice.

At first I trained only four times a week because I work full-time 40 hours a week, but we get to decide our work times so I moved mine from 9.30 to 8.00 and I don’t take a lunch break (in Spain 1h lunch with no pay is normally mandatory, therefore workdays are 9 hours) so now I get to practice on time 17.30. In the first weeks of training my improvement was tremendous even I came to practice tired after biking almost 10km. Slowly all my goals started to get higher. After couple weeks of training I tore my hamstring and had edema and bursitis all around my hip. Luckily as an FC Barcelona athlete we get to use their facilities and training center Ciutat Esportiva Joan Gamper. I got to see a doctor and have an MRI within a few days. I couldn’t really run hurdles, but other than 100% running I was able to do most of the training.

My first competition was on May 7 in Catalonian league final (like Catalonian clubs’ championships). I wouldn’t have wanted to compete after only training for less than two months, but I wanted to represent my new club, so even on April 28 FC Barcelona doctor told me I couldn’t run for couple weeks, I decided to run the race. I couldn’t train properly in the couple weeks prior to the race, but I thought if I can run under 14 seconds I’ll be really happy. Before the race I was taking ibuprofen and putting ibuprofen gel to my hamstring, anything that could help with the pain. My first proper hurdle start in five years was so nerve-wracking that my reaction time was terrible and I ran way too high over the hurdles. Time was still 13.80 and I got the maximum points for FC Barcelona, so even though my bag with all my belongings disappeared from the track, I got so much encouragement and faith that I can run a lot faster this summer.

For the next couple weeks I couldn’t run hurdles because of the hamstring, but otherwise training went well. I was making PBs in the gym, and training was fun. The next two weeks until my next competition I had tonsillitis and I was on sick-leave for multiple days. I wasn’t recovering from training and a few days before the race I was wondering if I can run at all. The next race was on June 3 in Salamanca and we traveled 12.5 hours to get there. I was running my best times ever in training so I was expecting to be able to run 13.2-13.3, but after so long travel expectations were a bit lower. In the prelims I just felt loose and you could see that also, but still my time was 13.50. The final was 45 mins later and the first seven hurdles were great for me and I was running a lot faster than in the prelims. I didn’t quite control the speed and hit the 7th hurdle really hard and had to jump to the next hurdle. In training, I would’ve stopped running at that point. I jumped the next two hurdles and still took the last hurdle with me with my badly bruised knee. I really don’t know how I finished the race. I thought the time was close to 14 seconds and was really surprised to see 13.56. For a moment I actually thought I came second and ran 14 seconds.

The time is the best time in Finland this year. Times 13.80, 13.50 and 13.56 are my best season openers ever. I still can’t quite comprehend how I can run this well with less than three months of training. Before I was studying (which is the easiest phase of an athlete’s life) or just training, and I have never been in this good shape. Now I work 40h a week and bike over 10km every day to work and training, which is definitely not helping a sprinter as I’m already tired during warm-up. In addition, my hamstring injury has been bothering most of the training. Only differences now are that I am completely healthy and training is different. Before I had inflammation in my body all the time because of my diseases, but now I feel like every day I am improving in training.

My next race is a World Challenge, Paavo Nurmi Games. I am really excited to get to run in a World Challenge, but I don’t have any expectations of super-fast times in the Finnish unpredictable weather. After that I’ll run one more race in Finland, then Catalonian championships, and after some races in Spain.

My training group and coach are amazing, and without them I doubt I would have ever really competed again. There’s great athletes in my group, who are also great training partners. My coach is supportive and his training is different to what I have ever done before, but I really like it and I think it fits me well. Representing FC Barcelona and their faith in me of course gives a lot of motivation for the future and I have decided to properly train for next year. This year I’m just happy to be running healthy, but for next year my goals are much higher.

Thanks to everyone for supportive messages and congratulations, every message gives a bit more motivation. Special thanks to the two guys who by coincidence got me competing again, my life has changed a lot and I have never been this happy :)

———-

2002: Everything started when I was 14 and ran the national indoor record for 14-year olds in 60m hurdles (it was broken the next year). Couple weeks after this my hip started hurting and I couldn’t lift my left leg. Doctor told me not to run for two months, which as a 14-year old felt like forever. After two months I could run, but my back started hurting. I could still somewhat run from 14-year old to 17-year old.

2005: As a 17-year old I won my first national youth championships and I was representing Finland in World Youth Championships in Marrakesh, Morocco, where I made it to the semi-finals. I ran the fifth best time, but unfortunately the semis were not even. After this my back got worse, until then it was manageable but was hurting when I was sitting or standing.

2006: Next year was really tough and training was impossible at times because of the back pain. As a 18-year old in World Junior Championships in Beijing I couldn’t even warm-up properly because the back was hurting and I could rarely train, but I still made it to the semi-finals (where I fell).

2007: Next year was hard, but better. As a 19-year old I had already won 4 national junior championships. Training year went well, but just before the first race I pulled my hamstring. I still ran decent times with the pulled hamstring for 3 weeks until MRI showed I have 2 inches long and 1 inch wide tear in my hamstring. At the same time I hurt my wrist and it wasn’t until the end of the summer that I got MRI and the wrist was in pieces and I ended up getting a surgery after the season. I ran in European Junior Champs after 3 weeks of training and local anesthesia on the wrist. I made it to the final, but false started because I could not hold myself up long enough with one hand. 8th place in European Junior Championships with torn hamstring and broken wrist was pretty decent still. Couple weeks later I got bronze in our national senior championships with a time that would have gotten second the year after and won past 3 years. These have been last national championships I have been able to run. I also won Nordic Championships that year.

2008: In 2008 I could not train at all. I couldn’t even walk stairs because I could not lift my left leg at all because of the back pain. I could never sit down or stand up more than 5 minutes at a time. This had been going on since I was 14 though. Until the fall 2008 I had seen every possible doctor and nobody knew what to do to fix my back. “World’s best sports surgeon” Sakari Orava told me I should start playing table tennis because I could never run again. I did not believe this and I kept training what I could. Our national hurdle coach told me “it’s good that you believe in yourself”, when no one else believed I could ever run again. Everyday I got home from practice (where I could not do much) and started crying.

December 2008: A Finnish doctor went to a spine conference somewhere in Europe and there a Swedish doctor (former Swedish alpine skiing national team doctor whose name I cannot remember, but I want to find out so I can thank him) said he could try something for my back. I got a phone call in the evening and I started booking flights to Sweden right away even there was no guarantee that the “something” would help and insurance would not cover it. My appointment was at 8PM after regular hours and first he tried to put local anesthesia to the nerves around facet joints in my back (where MRI only showed little degeneration). I got up from the table and I could lift my left leg right away, not much though since all the muscles were gone after so long time of not lifting it. After this he burned all the nerves around three joints on both sides and said they might grow back in couple years or they might never grow back. He also said that he feels so bad for me since nobody had been able to help in all those years and he wouldn’t’ want me to pay but he has to make business and will send the bill later. The bill never came.

2009: After couple weeks I could already run even though it was still hard to lift my left leg since all the muscles were gone. After three months I already ran close to my personal best even I hadn’t really been training in 1.5 years. This summer I was representing Finland in European U23 Championships on Lithuania. I fell at practice right before then and my knee got hurt so I didn’t really compete after that.

2010: Training year went well with my back; I only had minor pain and problems. In the fall I pulled my quad and in March I got a stress fracture on my metatarsal and that was it for the year. In the fall I could train well until my shins started hurting. I was training couple weeks and had to take a week off. In the first meet in December I ran my personal best after only couple weeks of real hurdle training.

2011: Indoor season started well despite the hard training season. In the first meet I ran my personal best, which was the best time in Finland. It stayed at the second best time in Finland all season. We ran 20x200m to prepare for this meet so it was definitely not suppose to be the peak. After this meet though my shins started hurting again. I could rarely train and I still ran decent times. After fourth meet my shins were hurting so much I couldn’t even walk anymore. I had to rest for three months because the shins just wouldn’t get better; MRI showed them just getting worse. After three months of total rest in beginning of June I decided that either I start training now or I won’t run this summer. I could not know if the shins would get or would not get better. After 3 weeks of training I equaled my personal best even I hit last 3 hurdles and messed up the rhythm badly. I had no strength to finish the race. Or run to a headwind. Every other race I ran to a headwind. Shins were still hurting so I had to decide to either run in our nationals or get a surgery so I could fly back to school on time. I had a surgery on both of the shins and my hamstring (which had been hurting for 2 years and I could never run 100% without hurdles but this had been minor to me with the other problems). After 6 weeks I was running without pain probably first time in my life :)

2012: I got ill with mycoplasma in November and as soon as I arrived to Finland in January I also got Nephropathia epidemica. I still ran indoor nationals in which I placed fourth (same time with bronze medalist) without training for months. Outdoors I ran the standard for European Championships but strained a muscle in my foot in the next race which ended the season.

Summary: I don’t know what else could get hurt anymore so I hope this year will go well with my new coach. I left out all the minor injuries from this story since those would take pages. After 6 years of so horrible back pain I couldn’t sit or stand still without pain and two years of not knowing if I can ever run again, I am just happy I can run. :)

2013: Thought I would continue this now (August 2013). Apparently there is much more things you can hurt. I tore my quad twice in the fall, but everything was looking okay. I had been sick a lot like I have been ever since I had mycoplasma and Nephropathia epidemica but I still managed to train. Then in March when I was feeling really good at practice I fell and hurt my knee so badly it kept hurting for couple months. At the same time my sternum that had been hurting since February 2012 started hurting a lot more so I couldn’t do any upper body lifting (I haven’t been able to do power cleans or any other heavy lifts you need your arms to since May 2012 because of it). But I thought that’s okay too. In a training camp in May I was finally able to run hurdles again with the hurting knee. Then walking off of last practice couple hours before a flight home I sprained my ankle. Well in a couple weeks that was okay too but by this time my sternum had been gotten so bad breathing was hurting, so I decided to go get another MRI. MRI couple months earlier had been showing just swelling in the sternum. Now it showed that the space between the two sternum bones had spread and the bones surfaces looked obscure, and wide area of the sternum bones and some ribs have swelling. Next was CT scan which showed as the MRI said that the space between the bones had spread, the joint surfaces were gouged, sclerotic, had ragged edges. Also the bones were sclerotic. Then was biopsy to see there’s no bad cells. There was no bad cells, just chronic inflammation. Diagnosis is that I’ve had chronic reactive arthritis since the two infections I had 1.5 years ago and now it’s corroding the bones in my sternum and ribs, and destroying the joint between the bones. Doctors say it’s very rare to get it from them and to that joint but hey when haven’t I had some very rare things. Bones are so deformed they might not go back to normal, but it will be stopped from getting worse with injections and chemotherapy (which is normal rheumatoid arthritis treatment). No running for a while, but at least I should get rid of all the pain :)

PS. Good thing about being so sick so much is that I finished my master’s degree with great grades! Always find positive things :)

November 2013: Doctors have cancelled my diagnosis and made up new ones and cancelled again, so I’ve just been going to hospital for all kinds of tests (and spent a few days and nights there too) and been training. Coach was thinking what is this gonna be when we started from below scratch, but somehow, even I can’t do anything that makes me exhausted or lift anything with arms, I’ve improved so much all the time, and been running faster in flats than I have ever ran in spikes. We were thinking that maybe I’ll compete by the summer, but looks like I might already compete indoors. Cortisone injections have helped me so much, I can already breath normal and without pain, but I still have to be careful when training because blood tests showed that my immune system is very weak and my bones are also weak. I’ve been transferred from a hospital to another a few times, next stop is one that treats abnormal and exigent infectious diseases. Other hospitals and senior doctors’ problem meetings have said they got no clue what to do. X-ray randomly showed that I tore my humerus bone off my shoulder a year ago..I thought it was just a sore muscle..my pain tolerance is probably a bit too high. While I’m waiting for doctors to make some conclusions, it feels amazing to be able to run without pain or injured legs, which is rare for me, and to progress so much all the time. We’ll see indoors how it’s really going.

January 2014: Tests to figure out what’s wrong with me continued in different hospitals in January. Doctors tested the sternum for even viruses only dolphins have ever had. All tests were negative. In December my hamstring had started hurting and it prevented me from training properly. MRI showed some fluid on top of my thighbone and we decided to take 6 weeks off of training. In December also my swallowing difficulties that had lasted for four years started getting worse and I ended up in hospital with tiny piece of food stuck in my oesophagus. More to come about that later.

Spring 2014: Training was going very well. At a warm weather training camp in Malaga I was running hurdlers better than ever, something just clicked in block starts and even the worst part of my running was going great. Of course with my luck I tore my hamstring in the last practice of the training camp. The hamstring was so sore we went to see a doctor the same night. He just needed to look at the hole in the hamstring to say it’s definitely torn. Ultrasound imaging confirmed it was almost 2 inches long tear. The next day I left Malaga airport in a wheelchair like the year before.

Diagnosis of the sternum: The sternum had gotten worse during the spring again. Cortisone shots always helped for couple weeks, but even breathing was painful. Doctors were considering long-term options, such as removing the whole sternum and using very strong painkillers. Staying in bed for a year after sternum removal, nor being high all the time, seemed like good options. I had visited so many hospitals and even the senior physicians there couldn’t figure out what’s wrong. In June a doctor I know well said that it seems clearly to be Tietze syndrome. None of the doctors I had visited before even suggested this. Tietze syndrome is benign inflammation in one or more of the costal cartilages, which causes pain identical to a heart attack and is often misdiagnosed as such. “Pain is exacerbated with respiration. It is extremely painful, to the point of being debilitating. It normally resolved within 12 weeks, but can be a chronic condition. Pain is identical to a heart attack and can cause hyper ventilating, anxiety attacks, passing out, panic attacks and temporary numbness/paralysis. MRI and all symptoms matched, even though my inflammation had lasted for over three years. The pain continued getting worse, until in July after sixth cortisone shot it suddenly ended almost totally.

July 2014: The hamstring I tore in May got better quickly and I was training well. I was just about to start competing when I did my last hurdle workout in Paris with Pascal Martinot-Lagarde. He told me to do something I was quite sure I couldn’t do, but of course you have to listen to the best hurdler in the world. First run went surprisingly well, but I said I’m so tired I doubt I’ll get over the hurdles anymore. Pascal told me to run anyways and of course I didn’t make it over the hurdles and fell so badly that I didn’t walk for a few days with my swollen knee. MRI showed only bruising in muscles and thighbone, so I thought it would be fine to still compete later in the summer. The knee weirdly just kept swelling and in two months a lot of blood and fluid needed to be removed. Summer was over at this point.

September 2014-February 2015: I had worked in Diamond Leagues and European Champs all summer and often did over 20 hour workdays. I got ill, but thought it was only because of the huge workload. Fever never went down in the next 6 months and badly sore throat continued the same time. My nose has been stuffed up for years, so doctor decided to remove some bone that I could breathe better. It made me feel a little better, but an extensive four-hour surgery in local anaesthesia and recovery from it was rough. The surgery helped to recurrent sinusitis, but fever and sore throat continued. Every time I got up from bed, my fever got higher and swallowing difficulties and stomach pain started getting worse. The stomach pain has lasted for five years and the pain is worse than any pain I have ever experienced. Breaking a bone is nothing compared to it. I just want to lay on a cold floor and cry. Swallowing was getting more difficult all the time and I was in a hospital once again for an endoscopy. The endoscopy only showed chronic inflammation in my oesophagus, like it has for years now. I spent over six months mostly in hospital getting tests done. Every possible disease starting from cancers were tested, but nothing was found. For three months I couldn’t eat anything but mashed or liquid food. Even swallowing water was painful and difficult. I’ve been about to choke so many times it’s almost normal to me already, but in November for the first time I thought I will die now. Fire fighters came to save me quickly and only job left for an ambulance crew was to check on my extremely high blood pressure. At the same time all my food allergies started getting worse. I’ve usually known what I’m allergic to because my mouth starts tingling and lips swelling from eating almost any vegetable and fruits. The lip swelling is caused by angioedema. All allergies aren’t this easily detectable though. In November and December I was so sick that even walking to the fridge seemed like an impossible mission. I couldn’t stay up more than couple hours a day and walking just couple steps made me dizzy. All foods started causing allergic symptoms like tingling in mouth, swollen lips, rash in my arms and bad stomach pain.

Diagnosis of the oesophagus and fever: In December I finally got a diagnosis for the swallowing issues: Eosinophilic esophagitis. It is a rare chronic allergic inflammatory condition of the oesophagus that is probably caused by allergies. It causes swallowing difficulties, food impaction and heartburn. It is incurable and only treatment available is avoiding foods that the patient is allergic to. My doctor also wanted to test three month long medicine trial. In my blood tests only abnormal things have been weakened immune system and allergies. After the diagnosis I was tested for all food allergies and I was allergic to almost all foods. Everything except rice and corn. I can’t eat any cereals (wheat, barley, oats, rye, millet for those not knowing what cereals are), most fruits and vegetables, meat, peanuts, seafood, milk or eggs. In addition to food allergies I was extremely allergic to everything growing outside, all animals, and very allergic to dust mites. I stopped eating all cereals and all other foods causing allergies and right away I started feeling better. The fever that had lasted for over six months was gone. I was able to eat solid food again. Cereals seemed to have caused inflammation in my body causing the fever.

April 2015: Needless to say I have been too sick to train for the past nine months. People ask me all the time when will I compete again. Right now I’m just happy that I’m as healthy as I can be. I feel good enough to get out of the house, first time in years I’m not in pain all the time, I can breath without excruciating pain, and first time in years I can swallow food without having to think will I choke on it. I workout when I feel like it and do whatever I feel like doing.