FullSizeRender (1)

Olen urheilutoimittaja ja 100m aituri. Valmistuin viestinnän kandiksi Clemsonin yliopistosta Etelä-Carolinasta jouluna 2011 arvosanalla summa cum laude (korkein kunnia) ja sain urheilujournalismin maisterin tutkinnon loppuun St Mary’s yliopistossa Lontoossa elokuussa 2013. Olen tehnyt töitä Ylelle, International Centre for Sport Security, African Sports Monthly lehdelle, The Cricket Paper lehdelle, Urheilulehdelle, Ilta-Sanomille, Iltalehdelle ja athleticos.org nettisivulle muun muassa.

Tässä tarinani (Uusin alussa, koko tarina vuosi vuodelta sen jälkeen):

2017: Viimeisestä päivityksestä on jo pari vuotta aikaa, niin ajattelin että kun vielä muutaman päivän olen Suomen tilastoykkösenä niin päivittäisin miten tähän on päädytty :D Eli tervehdyin vihdoin kokonaan viime vuoden aikana, ainoastaan pahimpien allergioiden siedätyshoito jatkuu vielä pari vuotta, ja muutin Barcelonaan joulukuun lopussa. En ole treenannut ollenkaan kolmeen vuoteen, mutta olen käynyt salilla 2-3 kertaa viikossa ja välillä juossut rannalla. Edellisestä juoksuaskeleesta ennen helmikuun loppua oli kuitenkin yli puoli vuotta.

Helmikuun 26. päivä tuttu kymmenottelija oli treenaamassa Barcelonassa ja menin kentälle huvikseni juoksemaan muutaman aidan. Ekat juoksuaskeleet oli jotain aivan järkyttävää, arvelen että olisin juossut 100m reilusti yli 15 sekuntia. En päässyt edes ensimmäiselle aidalle joten siirsin sen yli puoli metriä lähemmäksi ja aidat oli noin metrin lyhyillä väleillä. Aitominen oli kuitenkin hauskaa joten päätin tulla seuraavana viikonloppuna uudelleen. Maaliskuun 5. päivä juoksin taas yksin aitoja ja ajattelin, että voisi treenata kaksi kertaa viikossa ja juosta vain rajan Kavelan Kisoihin ja ehkä sitten paremmin seuraavana kesänä. Maaliskuun 9. päivä tulin kentälle ja urheilija mun treeniryhmästä tuli kysymään ”Ootko sä Suomesta? Mulla oli ennen suomalainen manageri. Treenaatko sä yksin? Tuu meiän kanssa treenaamaan.” Hän sitten meni esittelemään mut ryhmälle ja valmentajalle ja 10. maaliskuuta oli mun ensimmäiset harjoitukset ryhmässä. Koska lähes kaikki on 400 metrin aitajuoksijoita niin juoksin 400 metrin aitoja ensimmäisissä treeneissä.

Aluksi harjoittelin vain neljä kertaa viikossa koska käyn kuitenkin kokopäiväisesti töissä 40 tuntia viikossa, mutta saamme itse päättää työajat joten siirsin työaikaa 9.30:stä 8.00:aan ilman lounastuntia (Espanjassa tunnin palkaton lounas on yleensä pakollinen, joten työpäivät ovat 9 tuntia), nin pystyin menemään treeneihin 17.30 joka päivä. Ensimmäisten viikkojen kehitys oli ihan uskomatonta vaikka tulinkin treeneihin joka päivä väsyneenä pyöräiltyäni lähes 10km päivän aikana ja pikkuhiljaa tavoitteet rupesivat nousemaan siitä Kalevan Kisojen rajasta. Parin viikon harjoittelun jälkeen reväytin takareiden, ja ödeemaa ja tulehdusta oli kaikkialla lonkan ympärillä. Onneksi FC Barcelonan urheilijana saamme käyttää heidän harjoituskeskus Ciutat Esportiva Joan Gamperin tiloja ja lääkärille ja magneettikuviin pääsin todella nopeasti. Aitoja en pahemmin pystynyt juoksemaan, mutta 100% juoksua lukuunottamatta pystyin tekemään suurimman osan treeneistä.

Ensimmäinen kisani oli 7. toukokuuta Katalonian seurojen mestaruuskisoissa. En olisi halunnut kisata vielä alle kahden kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta halusin edustaa uutta seuraani, joten vaikka 28. huhtikuuta FC Barcelonan lääkäri sanoi etten saisi juosta kahteen viikkoon ollenkaan, päätin juosta kisoissa. En pystynyt harjoittelemaan pahemmin kahtena edellisenä viikkona, mutta ajattelin, että jos juoksen alle 14 sekuntia, voin olla todella tyytyväinen. Ennen kisaa söin särkylääkkeitä ja laitoin takareiteen ibuprofeiini voidetta ja mitä vain mikä voisi auttaa sen kipuun. Ensimmäinen starttini viiteen vuodeen jännitti niin paljon, että reaktioaikani oli aivan järkyttävä ja aidat meni huomattavasti korkeammalta kuin oli tarkoitus. Aika oli silti 13.80 ja sillä sain maksimipisteet FC Barcelonalle, joten vaikka reppuni ja koko omaisuuteni lähtikin omille teilleen kisojen aikana, sain siitä huomattavasti uskoa, että pystyn juoksemaan paljon kovempaa tänä kesänä.

Seuraavaan kahteen viikkoon en juossut aitoja ollenkaan takareiden takia, mutta muuten treenit sujuivat. Tein enkkoja puntilla ja treenaaminen oli hauskaa. Siitä seuraavat kaksi viikkoa kisoihin asti minulla oli nielutulehdus ja olin sairaslomalla monta päivää. En palautunut treeneistä ja muutama päivä ennen kisoja mietin voinko juosta ollenkaan. Seuraava kisa olikin 3.6 Salamancassa, johon matkustimme 12.5 tuntia edellisenä päivänä. Treenien perusteella odotin pystyväni juoksemaan jopa noin 13.2-13.3, koska en ollut koskaan juossut treeneissä yhtä kovia aikoja aidoilla, mutta noin pitkän matkustamisen jälkeen odotukset olivat vähän matalammat. Alkuerissä oli aivan vetelä olo ja se näkyi juoksussakin, mutta silti aika oli 13.50. Finaali oli 45 minuutin päästä ja sen ensimmäiset seitsemän aitaa olivat huomattavasti nopeammat. En kuitenkaan ihan hallinnut tätä vauhtia ja löin polven aitaan niin kovaa että jouduin loikkimaan seuraavalle aidalle. Seuraavat kaksi väliä meni loikkien ja vielä viimeinen aitakin tuli pahasti kolahtaneen polven mukaan, enkä ymmärrä miten selviydyin maaliin. Ajattelin ajan olevan lähemmäs 14 sekuntia, enkä voinut uskoa ajan olevan 13.56 vaikka katsojien mukaan lähes pysähdyin seitsemännelle aidalle. Hetken ajattelin olleeni toinen ja juosseeni 14 sekuntia.

Aika on tällä hetkellä Suomen paras, tosin varmasti vain siihen asti että Nooralotta Neziri juoksee kisan maaliin :) Ajat 13.80, 13.50 ja 13.56 ovat parhaat kauden avaukseni ikinä. En vieläkään oikein käsitä kuinka voin juosta näin hyvin alle kolmen kuukauden harjoittelulla. Ennen opiskelin (joka on helpoin vaihe urheilijan elämässä) tai vain harjoittelin, enkä ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa. Nyt olen töissä 40 tuntia viikossa ja pyöräilen yli 10km joka päivä töihin ja treeneihin, joka ei varmasti auta pikajuoksijaa kun jo verkan aikana on väsynyt. Lisäksi takareiteni on vaivannut melkein koko ajan. Ainoat erot aiempaan on, että olen täysin terve ja treenit ovat erilaisia. Ennen kropassani oli tulehdustila päällä koko ajan sairauksieni takia, mutta nyt tuntuu että jokainen päivä kehittyy.

Seuraava kisani on Paavo Nurmi Games Turussa ja sen jälkeen Kuortaneen Eliittikisat. Paavo Nurmi Games on World Challenge tänä vuonna, ja olen vain innoissani päästessäni juoksemaan World Challengeen, mitään odotuksia kovista ajoista Suomen kylmässä kelissä ei ole. Sen jälkeen ohjelmassa on Katalonian mestaruuskilpailun ja muita kisoja täällä Espanjassa.

Treeniryhmäni ja valmentajani ovat aivan mahtavia, ilman heitä en olisi varmaan koskaan kisannut enää. Ryhmässäni on loistavia urheilijoita, jotka ovat hyviä harjoituskavereita. Valmentajani on kannustava ja hänen harjoituksensa ovat erilaisia mitä olen koskaan tehnyt, mutta pidän niistä todella paljon ja uskon niiden sopivan itselleni loistavasti. FC Barcelonan edustaminen ja usko minuun tietenkin antaa lisäksi motivaatiota jatkoon ja olen päättänyt harjoitella tosissani ensi vuotta varten. Päätin Suomessa pysytellä pääkaupunkiseudulla ja edustaa HIFKiä tästä lähtien! Tänä vuonna olen vain onnellinen päästessäni juoksemaan terveenä, ensi vuodelle sitten kovemmat tavoitteet.

Kiitos kaikille kannustaneille ja onnittelijoille, jokainen viesti antaa vain lisää motivaatiota :)

———-

2002:  Kaikki alkoi kun 14-vuotiaana hallissa juoksin 14-vuotiaiden Suomen ennätyksen 60 metrin aidoissa (se rikottiin tosin seuraavana vuonna). Pari viikkoa tämän jälkeen vasen nivustaive rupesi sattumaan enkä voinut nostaa vasenta jalkaa. Lääkäri määräsi kahden kuukauden täyden levon joka 14-vuotiaalle tuntui ikuisuudelta. Kahden kuukauden jälkeen pystyin juoksemaan, mutta selkäni rupesi sattumaan. Pystyin kuitenkin jotenkuten juoksemaan 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi.

2005: 17-vuotiaana voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni ja edustin Suomea nuorten MM-kisoissa Marrakeshissa Marokossa selviten välieriin. Tämän jälkeen selkäni tuli jälleen todella kipeäksi, siihen asti se oli ollut siedettävää kipu, tosin istuminen ja seisominen sattuivat aina.

2006:  Seuraava vuosi oli todella vaikea ja treenaaminen oli joskus mahdotonta selkäkivun takia. 18-vuotiaana 19-vuotiaiden MM-kisoissa Pekingissä en pystynyt edes verryttelemään kunnolla, koska selkään sattui niin paljon, ja treenaamaan pystyin harvoin, mutta silti selvisin välieriin (joissa kaaduin).

2007: Kausi oli vaikea, mutta parempi. 19-vuotiaana olin voittanut jo 4 nuorten Suomen mestaruutta. Harjoitusvuosi meni tosi hyvin, mutta juuri ennen ensimmäisiä kisoja reväytin reiteni. Juoksin kuitenkin 3 viikkoa revenneellä reidellä hyviä aikoja ennen kuin vihdoin reidessä todettiin 4 senttiä pitkä ja 2 senttiä leveä repeämä. Samaan aikaan satutin ranteeni, joka vasta kesän lopussa todettiin täysin hajonneeksi ja leikattiin. Junioreiden EM-kisoissa juoksin kyettyäni taas treenaamaan 3 viikkoa, mutta ranne puudutettuna ja teipattuna. Selviydyin finaaliin jossa otin varaslähdön, koska ranteeni oli tunnoton enkä pystynyt pysymään telineissä tarpeeksi pitkään yhdellä kädellä. Pari viikkoa myöhemmin sain pronssia Kalevan kisoissa ajalla, jolla olisi seuraavana vuonna saanut hopeaa ja sen jälkeen voittanut joka vuosi. Nämä olivatkin viimeiset Kalevan kisat joihin olen pystynyt osallistumaan. Voitin myös Pohjoismaiden mestaruuden.

2008: Vuonna 2008 en pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. En pystynyt edes kävelemään portaita, koska en voinut nostaa vasenta jalkaani ollenkaan selkäkivun takia. En myöskään pystynyt seisomaan tai istumaan enempää kuin 5 minuuttia ilman järkyttävää kipua. Tämä oli jatkunut jo 14-vuotiaasta. Syksyyn  2008 mennessä olin käynyt jokaisella mahdollisella lääkärillä ja kukaan ei osannut sanoa, miten selkäni voisi korjata. “Maailman paras urheilukirurgi” Sakari Orava sanoi, että minun kannattaisi harkita siirtymistä pingiksen peluuseen, koska en enää koskaan voisi juosta. En kuitenkaan tätä uskonut ja jatkoin jonkunlaista harjoittelua koko ajan. Aitajuoksumaajoukkueen lajivalmentaja totesi: “Hyvä että sinä uskot itseesi”, vaikka kukaan muu ei uskonut, että voisin juosta. Joka päivä tulin “treeneistä” (joissa en paljoa mitään voinut tehdä) kotiin ja rupesin itkemään.

Joulukuu 2008: Joulukuussa 2008 suomalainen lääkäri meni kansainväliseen selkärankakonferenssiin johonkin päin Eurooppaa ja oli siellä konsultoinut ruotsalaista entistä alppimaajoukkueen lääkäriä (jonka nimeä en muista, haluaisin tosin selvittää ja kiittää), joka oli sanonut, että hän voisi kokeilla jotain selälleni. Illalla sain puhelun ja rupesin saman tien varaamaan lentoja Tukholmaan seuraavaksi päiväksi, vaikka ei ollut minkäänlaista varmuutta, auttaisiko operaatio ja vakuutus ei sitä korvaisi. Hän otti minut vastaan ylimääräisenä klo 20 ja ensiksi kokeili vain puuduttaa hermot fasettinivelen ympäriltä (jossa oli todettu pientä kulumaa, mitään muuta ei koskaan magneettikuvissa todetta).  Saman tien pystyin liikuttamaan taas vasenta jalkaani, en tosin paljoa koska jalassa ei ollut enää minkäänlaisia lihaksia. Tämän jälkeen hän poltti hermot kolmen fasettinivelen molemmin puolin ja sanoi, että ne voivat kasvaa takaisin parin vuoden kuluttua tai ei koskaan. Hän sanoi myös, että hän ei haluisi että joutuisin maksamaan, koska kukaan muu lääkäri ei ollut osannut auttaa, mutta pakko tehdä bisnestä, joten lasku tulee perässä. Laskua ei koskaan tullut.

2009: Parin viikon päästä pystyin jo juoksemaan vaikkakin jalan nosto oli vielä vaikeaa kun kaikki lihakset olivat kadonneet. Kolmen kuukauden kuluttua juoksin jo lähelle ennätystä, vaikka en pystynyt yli 1,5 vuoteen treenaamaan. Kesällä edustin Suomea alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa. Kaaduin treeneissä juuri ennen niitä ja polvi tuli niin kipeäksi, etten jatkanut kilpailemista sen jälkeen.

2010: Treenivuosi meni hyvin selän kanssa, vain pieniä ongelmia ja kipuja oli. Syksyllä reväytin reiden ja maaliskuussa sain rasitusmurtuman jalkapöytään ja siinä oli se kilpailuvuosi. Syksyllä pystyin harjoittelemaan hetken hyvin kunnes penikat tulivat kipeäksi. Treenasin pari viikkoa ja jouduin ottamaan viikon lepoa. Joulukuussa ensimmäisessä kisassa juoksin ennätykseni 60 metrin aidoissa vasta kahden viikon aitatreenien jälkeen.

2011: Hallikausi alkoi todella hyvin huolimatta penikoitten takia vaikeasta treenikaudesta. Juoksin reilun ennätykseni ensimmäisessä kisassa, joka oli kotimainen kärkitulos siinä vaiheessa. Tämä aika jäi koko hallikauden Suomen tilaston 2. ajaksi. Ensimmäisen kisan jälkeen, johon olimme valmistautuneet juoksemalla 20x200m eli ei herkistelty yhtään, penikat tulivat taas todella kipeiksi. Pystyin harjoittelemaan ehkä kerran viikossa ja juoksin kohtuu hyviä aikoja silti. Neljännen kisan jälkeen en pystynyt kivulta enää kävelemään ja hallikausi loppui siihen. 3 kuukautta jouduin lepäämään, koska penikat eivät vain parantuneet. 3 kuukauden täyslevon jälkeen kesäkuun alussa päätin, että en voi kisata koko kesänä, jos en nyt rupea harjoittelemaan vaikka sattuisi. En voinut tietää parantuisivatko penikat levolla. 3 viikon treenaamisen jälkeen aitakarnevaaleilla sivusin ennätystäni, vaikka kompuroin viimeiset 3 aitaa. Voimat eivät riittäneet juoksemaan loppuun. Tai vastatuuleen. Kaikissa muissa kisoissa juoksin vastatuuleen. Penikat olivat vielä kipeät ja jos haluaisin, että ne leikataan, pitäisi jättää Kalevan kisat väliin, jotta voisin lentää ajoissa kouluun. Molemmat penikat leikattiin ja takareisi samalla (joka oli häirinnyt 2 vuotta enkä voinut tehdä täysillä pikatreeniä, mutta tämähän oli kaiken muun seassa pikku juttu). 6 viikkoa leikkauksesta ja juoksin ilman kipua ehkä ensimmäistä kertaa ikinä! :)

2012: Hallikaudella ensin sairastuin mykoplasmaan ja heti suomeen saavuttuani myös myyräkuumeeseen. En voinut harjoitella ollenkaan, mutta menin silti juoksemaan SM-hallit joissa olin 4. samalla ajalla pronssimitalistin kanssa, monen kuukauden sairastelun jälkeen. Kesän alussa juoksin EM-kisojen B-rajan 13.46 ja reväytin jalkapohjasta lihaksen joka lopetti kauden. Tulin samaan aikaan uudelleen kipeäksi, olin kipeänä lähes 5 kuukautta ja vieläkin on selvittämättä mikä oli vikana.

Tiivistys: En tiedä, mikä vielä voisi hajota, joten toivotaan, että tämä vuosi sujuisi uuden valmentajan kanssa hyvin. Kaikki pikku vammat jätin tarinasta pois, niistä saisi monta sivua tekstiä.  Kuuden vuoden niin pahan selkäkivun jälkeen, kun en pystynyt istumaan tai seisomaan kivutta ja kahden vuoden epävarmuuden jälkeen, kun en tiennyt, pystynkö enää koskaan juoksemaan, olen vain iloinen, koska pystyn juoksemaan.  :)

2013: Ajattelin jatkaa kirjottelua nyt (elokuu 2013). Näköjään on paljon asioita jotka voivat vielä hajota. Reväytin etureiden kaksi kertaa viime syksynä, mutta treenaaminen meni silti hyvin. Olin paljon kipeänä niinkuin olen ollut koko ajan myyräkuumeen ja mykoplasman jälkeen, mutta pystyin harjoittelemaan. Maaliskuussa tuntui treeneissä todella hyvältä, mutta kaaduin ja satutin polveni niin pahasti, että siinä meni pari kuukautta saada se kuntoon. Samaan aikaan rintalastani joka on ollu kipeä helmikuusta 2012 asti rupesi sattumaan enemmän enkä voinut tehdä yhtään yläkropan punttia (en ollut voinut tehdä rinnallevetoa tai muuta painavaa liikettä jossa tarvitsee käsiä toukokuusta 2012). Ajattelin ettei se haittaa mitään. Etelänleirillä Espanjassa pystyin vihdoin juoksemaan aitoja kipeän polven kanssa. Viimeisessä treenissä nyrjäytin nilkkani kävellessäni pois kentältä. Sekin oli kunnossa parissa viikossa, mutta tässä vaiheessa rintalasta oli jo niin kipeä että hengittäminen sattui. Magneettikuva pari kuukautta aikaisemmin näytti vain luu turvotusta. Toukokuussa magneetti sanoi, että rintalastan luiden väli on laajentunut, luiden reunat ovat epämääräiset ja laajalla alueella rintalastaa ja kylkiluita on turvotusta. Sitten katsottiin tietokonetomografia joka sanoi niinkuin magneetti, että luiden väli on leventynyt, nivelpinnat ovat röpelöiset, rosoreunaiset ja skleroottiset. Luut olivat myös skleroottiset. Sitten otettiin koepala, jotta nähtiin ettei siellä ole mitään pahoja soluja. Ei näkynyt kuin krooninen tulehdus. Diagnoosi oli, että minulla on ollut krooninen reaktiivinen niveltulehdus mykoplasmasta ja myyräkuumeesta alkaen yli 1.5 vuotta joka nyt syövyttää niveliä ja luita. Kuulemma ei ole ennen saatu sitä niistä, mutta siitä johtuu ja on harvinaista saada niveltulehdus kyseiseen niveleenkin. Koska mulla ei olisi ollut jotain harvinaista. Luut ovat jo niin epämuodostuneet etteivät ne todennäkoisesti enää ennalleen palaa, mutta tulehduksen leviäminen lopetetaan kortisoni pistoksilla ja kemoterapialla (normaali reuman hoito). Ei juoksemista vähään aikaan, mutta ainakin pääsen kivusta eroon :)

PS. Hyvä asia niin paljon kipeenä olemisesta oli että valmistun urheilujournalismin maisteriksi erittäin hyvillä arvosanoilla. Kaikesta pitää löytää positiivista :)

Marraskuu 2013: Lääkärit on perunut diagnoosejaan ja keksinyt uusia ja perunut uudestaan joten oon vaan käynyt tutkimuksissa (ja viettänyt muutamia vuorokausia sairaalassa) ja treenaillut. Valmentaja ajatteli että mitähän tästä tulee kun lähdettiin alle nollasta liikkeelle, mutta jotenkin kummasti, vaikka en edes voi tehdä mitään hengästyttävää tai nostella käsillä mitään, niin olen mennyt eteenpäin todella paljon koko ajan, ja olen juossut nopeampaa lenkkareilla kuin ikinä piikkareilla. Oli ajatuksena, että hyvä jos kesällä voisi kisata, mutta saattaa olla, että jo hallissa juostaan. Kortisonipistokset rintalastaan ovat auttaneet todella paljon, pystyn jo hengittämään normaalisti, mutta silti pitää olla varovainen treenien kanssa, varsinkin kun verikokeiden mukaan immuunijärjestelmäni ei ole aivan kunnossa ja luut ovat niin heikkoja. Mut on siirretty jo moneen eri sairaalaan, seuraavaksi vaikeiden infektiotautien klinikka rupeaa selvittämään mikä on vialla kun muut poliklinikat ja ylilääkäreiden ongelmameetingit ovat todenneet että eivät tiedä. Selvisi röntgenistä randomisti, että olen reväyttänyt olkapään vuosi sitten pois paikoiltaan..kuvittelin, että oli vain vähän kipeä lihas..ehkä kipukynnys kasvanut vähän liian isoksi. No sillä aikaa kun odotellaan lääkärien päätöksiä, tuntuu uskomattoman mukavalta juosta kun pystyy ilman kipua ja rikkinäisiä jalkoja juoksemaan, joka mulle on niin harvinaista, ja kehittyä niin paljon koko ajan. Ehkä hallissa nähdään mitä tästä vielä tulee.

Tammikuu 2014: Tutkimukset jatkuivat eri sairaaloissa tammikuussa. Rintalastasta testattiin voisiko siinä olla esimerkiksi virus jota on löydetty ainoastaan delfiineiltä. Mitään ei selvinnyt. Joulukuussa kipeytynyt takareisi esti harjoittelua ja magneettikuvissa löydettiin reisiluun yläosasta nestettä, joten päätettiin pitää kuuden viikon tauko harjoittelussa. Joulukuussa jo neljä vuotta jatkuneet nielemisongelmani pahenivat ja jouduin tähystykseen, kun ruokaa jäi kiinni ruokatorveeni. Tästä lisää myöhemmin.

Kevät 2014: Harjoittelu sujui todella hyvin. Malagassa etelänleirillä juoksin aitoja paremmin kuin koskaan, jokin vain klikkasi telinelähdöissä ja se huonoinkin osa juoksustani sujui loistavasti. Tietenkin minun tuurillani leirin viimeisessä harjoituksessa reväytin takareiteni. Reisi oli sen verran kipeä, että menimme vielä lääkärille samana iltana, joka jo takareidessä näkyvää kuoppaa katsomalla totesi, että nyt on revennyt reisi kunnolla. Ultraääni kuvauksessa näkyi neljän sentin repeämä. Seuraavana päivänä lähdinkin Malagasta Suomeen lentokentän läpi pyörätuolilla jälleen kerran.

Rintalastan diagnoosi: Rintalasta kipeytyi taas enemmän keväällä. Kortisonipistokset auttoivat aina vähäksi aikaa, mutta jopa hengittäminen teki kipeää. Lääkärit pohtivat pitkän ajan hoitovaihtoehtoja, joita oli koko rintalastan poisto ja todella vahvojen kipulääkkeiden syöminen, mutta koko ajan lääketokkurassa oleminen ei olisi hyvä vaihtoehto sekään. Olin käynyt jo monessa eri sairaalassa, eikä niidenkään ylilääkärit keksineet diagnoosia. Kesäkuussa tuttu lääkärini sanoi, että sehän on selvä Tietzen oireyhtymä. Kukaan aiemmista lääkäreistä, jotka olivat rintalastaa yli kolme vuotta tutkineet, eivät olleet edes miettineet tätä vaihtoehtoa. Tietzen oireyhtymä on hyvänlaatuinen tulehdus kylkirustoissa, joka aiheuttaa sydänkohtauksen kanssa identtistä kipua ja usein aluksi diagnosoidaan väärin sydänkohtaukseksi. “Kipu pahenee hengittäessä. Syndrooma on todella kivulias, jopa täysin lamauttava. Se on hyvänlaatuinen ja normaalisti paranee 12 viikossa, tosin se voi olla krooninen. Kipu on identtistä sydänkohtauksen kanssa ja voi aiheuttaa hyperventilaatiota, ahdistuskohtauksia, pyörtymistä, paniikkikohtauksia ja väliaikaista halvaantumista.” Magneettikuvat ja kaikki oireet täsmäsivät täysin. Tosin minulla tulehdus oli jatkunut yli kolme vuotta. Kipu paheni koko ajan, kunnes heinäkuussa kuudennen kortisonipistoksen jälkeen kipu loppui lähes täysin.

Heinäkuu 2014: Toukokuussa revennyt takareisi parani hyvin ja olin päässyt harjoittelemaan. Olin aloittamassa kisaamaan pian, kun tein viimeisen aitatreenin Pariisissa Pascal Martinot-Lagarden kanssa. Hän käski minua tekemään harjoituksen, jota tiesin etten välttämättä pystyisi tekemään, mutta täytyyhän sitä maailman parasta aitajuoksijaa uskoa. Ensimmäinen juoksu menikin yllättävän hyvin ja sanoin, että olen niin väsynyt, etten usko pääseväni aitojen yli seuraavalla. Pascal laittoi kuitenkin juoksemaan ja enhän sitten päässytkään aitojen yli ja kaaduin niin pahasti, että en kävellyt muutamaan päivään turvonneen polven kanssa. Magneettikuvissa ei näkynyt kuin mustelmaa lihaksissa ja reisiluussa, joten ajattelin, että eiköhän tämä tästä vielä parane loppukesään mennessä. Polvi kuitenkin jatkoi turpoamista ja kahden kuukauden päästä siitä jouduttiin poistamaan reilusti nestettä. Kesä oli tietenkin jo ohi tässä vaiheessa.

Syyskuu 2014-Helmikuu 2015: Olin ollut koko kesän töissä Timanttiliigoissa ja EM-kisoissa ja tehnyt usein yli 20 tunnin työpäiviä. Tulin kipeäksi, mutta luulin sen vain johtuvan liiasta työmäärästä. Kuume ei kuitenkaan laskenut puoleen vuoteen ollenkaan ja kurkkukipu jatkui saman ajan. Nenäni on ollut vuosia tukossa ja nenästäni poistettiin luuta, jotta voisin hengittää paremmin. Se auttoi oloa, mutta laaja neljän tunnin leikkaus paikallispuudutuksessa ja siitä toipuminen oli rankkaa. Leikkaus auttoi toistuviin poskiontelontulehduksiin, mutta kuume ja kurkkukipu jatkuivat. Joka kerta kun nousin sängystä kuume rupesi nousemaan ja nielemisongelmani ja vatsakipuni alkoivat pahenemaan. Vatsakipuni ovat jatkuneet viisi vuotta ja kipu niissä on pahempi, kuin mikään koskaan kokemani kipu. Luun katkaiseminen on pientä särkyä tähän verrattuna. Haluan vain maata lattialla ja itkeä. Nieleminen kävi vaikeammaksi koko ajan ja taas jouduin sairaalaan tähystykseen. Tähystyksessä näkyi vain krooninen tulehdus ruokatorvessa, niin kuin jo muutaman vuoden ajan. Vietin yli puoli vuotta suurimmaksi osaksi sairaalassa käynteihin. Kaikki mahdolliset sairaudet testattiin verikokeilla, mutta mitään selitystä ei löytynyt. Kolmeen kuukauteen en pystynyt syömään kuin muusia tai nestemäisiä ruokia. Jopa veden nieleminen oli kivuliasta ja vaikeaa. Olen meinannut tukehtua niin useita kertoja, että se tuntuu jo lähes normaalilta, mutta marraskuussa ensimmäisen kerran luulin oikeasti kuolevani tällä kertaa. Palomiehet ennättivät kuitenkin paikalle nopeasti ja ambulanssin tehtäväksi jäi vain tarkkailla hetken korkeaksi nousseita verenpaineitani. Samaan aikaan ruoka-aine allergiani pahenivat. Yleensä olen tiennyt mille olen allerginen, koska suuni rupeaa kirvelemään ja huuleni turpoamaan melkein kaikista vihanneksista ja hedelmistä, tämä johtuu angioedemasta. Kaikki allergiat eivät kuitenkaan ole näin helposti todettavissa. Marras- ja joulukuussa olin niin sairas, että jääkaapille käveleminen tuntui mahdottomalta. En jaksanut olla hereillä kuin pari tuntia päivässä ja parinkin askeleen käveleminen rupesi huimaamaan. Kaikki ruoat aiheuttivat allergiaoireita, kuten suun kirvelemistä, huulien turpoamista, ihottumaa käsissä ja pahaa mahakipua.

Ruokatorven ja kuumeen diagnoosi: Joulukuussa vihdoin sain diagnoosiksi nielemisongelmiin eosinofiilisen ruokatorven tulehduksen. Se on harvinainen parantumaton krooninen immuunisysteemin sairaus, joka johtuu allergioista. Eosinofiilinen esofagiitti aiheuttaa nielemisongelmia, ruoan juuttumista ruokatorveen ja närästystä. Ainoa toimiva hoito on ruoka-aineiden välttäminen, joille on allerginen. Sen lisäksi testattiin lääkehoitoa kolmen kuukauden ajan. Verikokeissa minulla on näkynyt vain heikentynyt immuunijärjestelmä ja korkeat allergia vasta-aineet. Diagnoosin jälkeen ruoka-aine allergiani testattiin ja selvisi, että olen allerginen lähes kaikelle. Kaikelle paitsi lihalle, riisille ja maissille. En voi syödä viljoja, suurinta osaa hedelmistä ja vihanneksista, pähkinöitä, maitoa tai kananmunia. Ruoka-aineiden lisäksi kaikelle ulkona kasvavalle, eläimille ja todella allerginen pölypunkeille. Lopetin saman tien kaikkien viljojen syömisen (joille olin kaikille allerginen) ja muiden allergisoivien ruoka-aineiden syömisen ja oloni rupesi paranemaan. Yli puoli vuotta kestänyt kuume loppui. Pystyin syömään taas kiinteää ruokaa. Viljat näyttivät aiheuttaneen koko kehooni tulehduksen.

Huhtikuu 2015: Sanomatta on selvää, että olen viimeiset yhdeksän kuukautta ollut liian sairas harjoittelemaan. Minulta kysytään koko ajan, koska aion taas kilpailla. Juuri nyt olen vain iloinen, että olen niin terve kuin minun tapauksessani voi olla. Jaksan liikkua ulos talosta, minulla ei ole ensimmäisen kerran vuosiin mitään kipuja, pystyn hengittämään ilman kovaa kipua ja pystyn myös ensimmäisen kerran vuosiin nielemään ruokaa ilman, että joudun miettimään tukehdunko siihen. Käyn treenailemassa milloin huvittaa ja mitä huvittaa.